Katulamppu heijastaa
oksien välistä valoaan
lohduttaa yksinäistä
syysillaan apeaa kulkijaa
miksi tuo rehevä vaahtera
ei halua riisua pukuaan
aina vaan kauniina loistaa
punaisessa rimpsumekossaan
kuvittelen kesäisen auringon
ja rannan kuuman hiekan
perhosen keveän liitelyn
melkein kuulen sen kikattelun
kuulen lasten kirkuvan
lokkien innoissaan raakkuvan
aaltojen kesäisen kohinan
rantakalliossa kaikuvan
havahdun tähän hetkeen
näihin maahan liimaantuviin
keltaisiin painuneisiin lehtivainajiin
ja sukellan taas kauniimpiin ajatuksiin.
Jos minä osaisin piirtää
uneni sinulle tauluksi
hakea linnut kaukomailta
käteni vapailla vedoilla kotiin
kutsua kukkasia koristautumaan
taivaanrantaa avautumaan
herättää suruun kuolleet puut
heittää mieleni väriä oksille
ja haaveistani kirjoittaa
kultareunaisen kuvakirjan
lähettää perhosen lentoon
kun sinä sen siipiä ihailet
tai pysäyttää lumisateen
kun sinun käsillesi tulee kylmä
niin sinä minut syliin poimisit
kuin metsämansikan hangesta
minä sinut silmilläni lämmittäisin
vain katseella sulattaisin lumen.>
Niin kuin lehti liikahtaa
hento oksa vavahtaa
kun tuulen käsi sitä taputtaa
minäkin taas laskeudun
alas sumujen tornista
en putoa mutta vapisen
uni tarttuu puserooni
paukauttaa ikkunan kiinni
ajatukseni virtaavat sinuun.
Minä kirjoitan sinut taas
pois sydämeni reunoilta,
pudotan niihin laaksoihin
joista kerran itkien nousit
ja kuitenkin sinä ponnistat
kiipeät yhä uudestaan ylös asti
aina yhtä varmoin, tukevin jaloin
yhtä vahvoin, vaikka hellin käsin
ja kun tulee yön pimein hetki
etkä näe enää tuttua polkuasi,
minä kannan sinua sydämelläni
hellästi hyräilen, lohtua laulaen.
Minä pudotan sinut taas
näille sekaville kirjaimille
piirrän sanoistasi lauseita
kieritän lauseistasi sydämiä
ja minä maalaan hymyistäsi
ikuisesti elävän maisemataulun
askeleistasi teen musiikkia
äänestäsi kauniin onnenlaulun
ja sinä koputat tietämättäsi
kaikkein haurainta kotiovea
liian hiljaa aralla rystyselläsi
minun kuulla äänessäsi vapina
ja nähdä silmistäsi sanoja
joita ikinä et uskalla sanoa.
